Wednesday, September 18, 2013

Lihaa ilman vakuumia, sehän on murha!


Naapurimme kävi viikonloppuna kärräämässä pihallemme muutaman heille turhaksi tulleen marjapensaan. Siinä taputellessamme puskia uuteen kasvualustaansa, ehdittiin vähän jutellakin. Lähinnä kanoista ja myöhemmin syksyllä tulevasta päätpoikki -päivästä. Naapurin Emäntä on työnsä takia ollut tekemisissä siipikarjan teurastusten kanssa ja pystyi vahvistamaan tietomme siitä kuinka toimenpiteen kanssa menetellään ja mihin kannattaa varautua. Hän tarjoutui myös suorittamaan työn itse jos niin haluamme. Tarjous on harkinnassa.

Varoitus. Tähtimerkkien * välinen alue sisältää avautumista.

Naapurin Isäntä osasi antaa myös muita neuvoja. Hänen huoli oli miten aiomme säästää oman talon lapset tulevalta järkytykseltä. Heitä ei saisi päästää näkemään prosessia, mutta olisi myös hyvä pitää heidät jotenkin pimennossa siltä tiedolta että kanat ovat seuraavana päivänä ruokapöydässämme.

*Että jaahas. (Huomautan tähän väliin että naapurin tarkoittamat lapset eivät ole omiani, joten tämä nimenomainen tilanne on sekä arvosteluni että mielipiteitteni ulottumattomissa. Tiedän että kyseiset lapset ovat tekemisissä lihan alkuperän kanssa jo hirveä metsästävän isän kautta ja lapsille on kerrottu myös kanojen tulevaisuudesta. Oma lapseni on vasta toukkatasolla ja vatsakalvojen suojassa realismilta, joten minulla ei siten ole vielä varsinaista oikeutta kasvatuskannanottoihin. En myöskään voi väittää että seuraava mielipiteeni olisi hievahtamaton lapsen syntymän jälkeen. Mutta esitän sen kuitenkin.)

En usko että lapsen henkinen kasvu vaurioituu jos hän tietää että liha on lähtöisin elävästä eläimestä. Jos asia on lapselle kerrottu ja selitetty, en usko että kotipihalla laiduntavienkaan kanojen päätyminen ruokapöytään muuttaa ketään henkisesti tasapainottomaksi. Korkeintaan kasvissyöjäksi. En tarkoita että lapsi pitäisi osallistaa itse teurastusprosessiin, mutta olla kertomatta mistä ruoka on tullut, on jo ajatuksena hyvin erikoinen. (Vaikka itseasiassa se on juuri se mitä me aikuisetkin kohtaamme joka päivä ravintoloissa ja ruokakaupoissa. Ruoan alkuperä on usein hämärä.)

Mielestäni on paljon vaarallisempaa etäännyttää lihansyönti ja ylipäänsä ruoka sen raaka-aineen alkuperästä niin, ettei ihminen tiedä tai häntä ei kiinnosta onko lautasella hevosta tai sikaa, luomua tai tehotuotantoa. Tai hän ei halua kuvitellakaan että broilerinsuikaleiden takana on eläin ja mahdollisesti kyseenalainen kohtelu. En kritisoi tässä kohtaa lihansyöntiä itsessään, mutta kyseenalaistan kuplassa kasvamisen.

Ylellä esitettiin uusintana tiistaina dokumentti lihantuotannosta Suomessa (Kuka tuo pihvin pöytään, toim. Patrik Skön). Dokumentti on ihan mielenkiintoinen jos on kiinnostunut siitä mitä jalostustoiminta ja lihakarjankasvatus tällä hetkellä Suomessa on. Monella ei ole hajuakaan. Dokkarin alussa tekijä mainitsee että lihansyönti on Suomessa jatkuvassa kasvussa, mutta moni ei ole kohdannut yhtään tuotantoeläintä ja aniharva on nähnyt teurastuksen. Toisin oli viisikymmentä vuotta sitten. Pienet kotitilojen navetat ovat nykyään tyhjiä mutta tehokkuudella voittonsa tekevät tuotantotilat on pidettävä tupaten täynnä. Ihmiset haluavat idyllisessä maalaismaisemassa vapaana kasvanutta lihaa, mutta eivät ole valmiita maksamaan siitä. Joko lihantuotannon epäkohdista ei välitetä tarpeeksi, tai niitä ei haluta nähdä. Hinta määrää viimekädessä ostopäätöksen.

Syön nykyään melko vähän lihaa. Kymmeneen vuoteen en syönyt yhtään. Broileria olen viimeksi syönyt 15 vuotiaana. Otan siis oikeudekseni vähän jeesustella: Pidän vääränä sitä kuinka paljon länsimaissa lihaa kulutetaan ja kuinka lihan kilohinta voi olla alhaisempi kuin monen kasviksen. Jos paketin hunajamarinoitua broileria tai sika-nautajauhelihaa saa parilla eurolla, tietää että eläinten hyvinvointiin ei ole jäänyt paljoa rahaa. Eihän sitä jää tuottajallekaan. Dokkarissa esiintyvä sikafarmari kertoo että lihan hinnan ja kustannusten perusteella hänellä pitäisi olla 20 minuuttia aikaa hoitaa yhtä sikaa. Siis koko sen elämän aikana, joka on noin 3-4 kuukautta. Kuulemma aikaa menee silti enemmän ja on niitä jotka käyttävät aikaa eläimen hyvinvointiin oikein reilusti. Näkisin sen  hyväntekeväisyyteen verrattavana toimintana, palkattomana.

Oma äitini on syönyt omalla pihalla kasvatettuja kanoja, mutta nyt kun aion tehdä saman, olen brutaali kummajainen. Myönnän. Pitää olla brutaali jos jonkun täytyy kuolla että saan itse savipadassa haudutettua kanankoipea. Kummajainen, koska harva niin tekee. Suomessa. En tosin toisi omiakaan lapsiani katsomaan teurastusta vierestä. Mutta haluaisin heidän tietävän mistä liha tulee ja mitä se merkitsee. Pääsen pohtimaan tätä asiaa ehkä pikemmin kuin uskonkaan. Tosin en usko olevani koskaan sitä vastaan vaikka lapseni haluaisi kasvissyöjäksi.

*

Ajoin vahingossa ruohonleikkurilla yhden kasvimaalla salaa kahden kilon jätiksi kasvaneen kesäkurpitsan yli. Siitä tuli kananrehua. Meni viisi minuuttia eikä kurpitsaa enää löydetty munahotellista. Ihmeellisiä nuo nokalliset otukset.




Lapiohommia

Ne havaitsevat sen vaikka toiselta puolelta pihaa ja tietävät heti mitä se merkitsee. Paikalle on päästävä nopeasti. Ja nopeasti ne tulevatkin. Kanat ovat yllättävän vikkeliä eläimiä, mutta säästelevät juoksulihaksiaan vain korkeampaan tarkoitukseen.

Kuulitko, kilahtiko siellä lapio?

 




Siirsimme viime sunnuntaina vanhan rodo-puskan toiseen paikkaan, kolmekymmentä metriä oikealle. Ystävä valkoisissa tennareissa oli apuna. Puskan uusi paikka on nyt kanahäkin takana, vanhan perennapenkin paikalla. Perennat kokivat kesänaikana kuopivan mullistuksen kun kanat mylläsivät kuivuudesta kärsivän penkin muotopuoleksi.

Työmme oli vain yllättävän hidasta. Sydän ei hennonnut häätää kanoja otolliselta matopaikalta eikä lopulta kärsivällisyyskään. Ne palasivat takaisin joka tapauksessa. Mutta kai se rodokin tykkää kanankakasta? Yksikään kanankoipi ei onneksi katkennut lapion heiluessa ja mahdollisesti viimeistä viikkooaan kotkottavat munahotellin asukkaamme saivat matonsa.

Kyllä, päätös on tehty. Yöt viilenevät ja vihreä vähenee. Harkitsimme munahotellin tuunaamista talviasuttavaksi, mutta tuntuisi väärältä pitää ulkoiluun tottuneita eläimiä pienessä tilassa puoli vuotta odottamassa kevättä.

Haikeaksi se silti vetää. Muistuttelen itseäni siitä että parhaan ymmärrykseni mukaan nuo ovat saaneet elää melko hienon, vaikka kanan ikäpotentiaaliin nähden lyhyen elämän. Loppu tulee olemaan huolella valmisteltu eikä liha mene hukkaan. Sama ei päde moneenkaan munintakanaan. Siitä huolimatta, sydän tässä särkyy. Kammottavaa varmaan olisi jos niin ei kävisi.

Monday, September 2, 2013

Keitos


Munareseptien klassikko no. 2. Pinaattikeitto. Kyllä on. Ilman munaa ei ole pinaattikeittoa.



Suosin ruokia joiden valmistusaineet löytyy jotakuinkin kotoa ilman suunnitelmallista kaupassakäyntiä. Tähänkin löytyi pinaatit pihalta ja kaapista maitoa, voita ja jauhoja. Muuta ei juuri tarvita. Käsittämättömän simppeli ruoka.

Mutta kuten monessa muussakin, ei tässäkään kannata turhanpäitten sniiduilla. Voita tulee hyvä nokare, kulutusmaito olisi parasta ja lautaselle ainakin kaksi munanpuolikasta.

Resepti meni jotakuinkin näin.

Pinaattikeitto neljälle (tai kahdelle nälkäiselle)


250 g tuoretta pinaattia
50 g voita
1 dl vehnäjauhoja
1 l maitoa
valkopippuria
suolaa
ripaus muskottipähkinöitä

keitettyjä kananmunia niin monta kuin syöjät haluaa


Keitä pinaatinlehtiä maltillisessa määrässä kiehuvaa vettä pari minuuttia. Valuta vesi pois ja silppua pienemmäksi.

Kattila takaisin levylle ja pohjan lämmetessä ja kuivuessa laita voi sulamaan ja lisää hetikohta jauhot samalla sekoittaen. Lisää tilkka maitoa (jos jaksat lämmittää sen etukäteen, menee helpommin), hämmennä samalla. Koita olla aiheuttamatta paakkuja ja lisää maitoa muutama desi hitaasti, loput huolettomammin.

Tämän jälkeen voit myös lisätä pinaatin ja maustaa keiton. Älä poistu kovin kauaksi kattilasta, keitto vaatii hämmentämistä ettei pala pohjaan. Keitä noin 10 minuuttia, sen pitäisi kiehahtaa.

Soseuta sauvasekoittimella haluamaasi sileyteen ja syö pois!