Wednesday, September 18, 2013

Lihaa ilman vakuumia, sehän on murha!


Naapurimme kävi viikonloppuna kärräämässä pihallemme muutaman heille turhaksi tulleen marjapensaan. Siinä taputellessamme puskia uuteen kasvualustaansa, ehdittiin vähän jutellakin. Lähinnä kanoista ja myöhemmin syksyllä tulevasta päätpoikki -päivästä. Naapurin Emäntä on työnsä takia ollut tekemisissä siipikarjan teurastusten kanssa ja pystyi vahvistamaan tietomme siitä kuinka toimenpiteen kanssa menetellään ja mihin kannattaa varautua. Hän tarjoutui myös suorittamaan työn itse jos niin haluamme. Tarjous on harkinnassa.

Varoitus. Tähtimerkkien * välinen alue sisältää avautumista.

Naapurin Isäntä osasi antaa myös muita neuvoja. Hänen huoli oli miten aiomme säästää oman talon lapset tulevalta järkytykseltä. Heitä ei saisi päästää näkemään prosessia, mutta olisi myös hyvä pitää heidät jotenkin pimennossa siltä tiedolta että kanat ovat seuraavana päivänä ruokapöydässämme.

*Että jaahas. (Huomautan tähän väliin että naapurin tarkoittamat lapset eivät ole omiani, joten tämä nimenomainen tilanne on sekä arvosteluni että mielipiteitteni ulottumattomissa. Tiedän että kyseiset lapset ovat tekemisissä lihan alkuperän kanssa jo hirveä metsästävän isän kautta ja lapsille on kerrottu myös kanojen tulevaisuudesta. Oma lapseni on vasta toukkatasolla ja vatsakalvojen suojassa realismilta, joten minulla ei siten ole vielä varsinaista oikeutta kasvatuskannanottoihin. En myöskään voi väittää että seuraava mielipiteeni olisi hievahtamaton lapsen syntymän jälkeen. Mutta esitän sen kuitenkin.)

En usko että lapsen henkinen kasvu vaurioituu jos hän tietää että liha on lähtöisin elävästä eläimestä. Jos asia on lapselle kerrottu ja selitetty, en usko että kotipihalla laiduntavienkaan kanojen päätyminen ruokapöytään muuttaa ketään henkisesti tasapainottomaksi. Korkeintaan kasvissyöjäksi. En tarkoita että lapsi pitäisi osallistaa itse teurastusprosessiin, mutta olla kertomatta mistä ruoka on tullut, on jo ajatuksena hyvin erikoinen. (Vaikka itseasiassa se on juuri se mitä me aikuisetkin kohtaamme joka päivä ravintoloissa ja ruokakaupoissa. Ruoan alkuperä on usein hämärä.)

Mielestäni on paljon vaarallisempaa etäännyttää lihansyönti ja ylipäänsä ruoka sen raaka-aineen alkuperästä niin, ettei ihminen tiedä tai häntä ei kiinnosta onko lautasella hevosta tai sikaa, luomua tai tehotuotantoa. Tai hän ei halua kuvitellakaan että broilerinsuikaleiden takana on eläin ja mahdollisesti kyseenalainen kohtelu. En kritisoi tässä kohtaa lihansyöntiä itsessään, mutta kyseenalaistan kuplassa kasvamisen.

Ylellä esitettiin uusintana tiistaina dokumentti lihantuotannosta Suomessa (Kuka tuo pihvin pöytään, toim. Patrik Skön). Dokumentti on ihan mielenkiintoinen jos on kiinnostunut siitä mitä jalostustoiminta ja lihakarjankasvatus tällä hetkellä Suomessa on. Monella ei ole hajuakaan. Dokkarin alussa tekijä mainitsee että lihansyönti on Suomessa jatkuvassa kasvussa, mutta moni ei ole kohdannut yhtään tuotantoeläintä ja aniharva on nähnyt teurastuksen. Toisin oli viisikymmentä vuotta sitten. Pienet kotitilojen navetat ovat nykyään tyhjiä mutta tehokkuudella voittonsa tekevät tuotantotilat on pidettävä tupaten täynnä. Ihmiset haluavat idyllisessä maalaismaisemassa vapaana kasvanutta lihaa, mutta eivät ole valmiita maksamaan siitä. Joko lihantuotannon epäkohdista ei välitetä tarpeeksi, tai niitä ei haluta nähdä. Hinta määrää viimekädessä ostopäätöksen.

Syön nykyään melko vähän lihaa. Kymmeneen vuoteen en syönyt yhtään. Broileria olen viimeksi syönyt 15 vuotiaana. Otan siis oikeudekseni vähän jeesustella: Pidän vääränä sitä kuinka paljon länsimaissa lihaa kulutetaan ja kuinka lihan kilohinta voi olla alhaisempi kuin monen kasviksen. Jos paketin hunajamarinoitua broileria tai sika-nautajauhelihaa saa parilla eurolla, tietää että eläinten hyvinvointiin ei ole jäänyt paljoa rahaa. Eihän sitä jää tuottajallekaan. Dokkarissa esiintyvä sikafarmari kertoo että lihan hinnan ja kustannusten perusteella hänellä pitäisi olla 20 minuuttia aikaa hoitaa yhtä sikaa. Siis koko sen elämän aikana, joka on noin 3-4 kuukautta. Kuulemma aikaa menee silti enemmän ja on niitä jotka käyttävät aikaa eläimen hyvinvointiin oikein reilusti. Näkisin sen  hyväntekeväisyyteen verrattavana toimintana, palkattomana.

Oma äitini on syönyt omalla pihalla kasvatettuja kanoja, mutta nyt kun aion tehdä saman, olen brutaali kummajainen. Myönnän. Pitää olla brutaali jos jonkun täytyy kuolla että saan itse savipadassa haudutettua kanankoipea. Kummajainen, koska harva niin tekee. Suomessa. En tosin toisi omiakaan lapsiani katsomaan teurastusta vierestä. Mutta haluaisin heidän tietävän mistä liha tulee ja mitä se merkitsee. Pääsen pohtimaan tätä asiaa ehkä pikemmin kuin uskonkaan. Tosin en usko olevani koskaan sitä vastaan vaikka lapseni haluaisi kasvissyöjäksi.

*

Ajoin vahingossa ruohonleikkurilla yhden kasvimaalla salaa kahden kilon jätiksi kasvaneen kesäkurpitsan yli. Siitä tuli kananrehua. Meni viisi minuuttia eikä kurpitsaa enää löydetty munahotellista. Ihmeellisiä nuo nokalliset otukset.




Lapiohommia

Ne havaitsevat sen vaikka toiselta puolelta pihaa ja tietävät heti mitä se merkitsee. Paikalle on päästävä nopeasti. Ja nopeasti ne tulevatkin. Kanat ovat yllättävän vikkeliä eläimiä, mutta säästelevät juoksulihaksiaan vain korkeampaan tarkoitukseen.

Kuulitko, kilahtiko siellä lapio?

 




Siirsimme viime sunnuntaina vanhan rodo-puskan toiseen paikkaan, kolmekymmentä metriä oikealle. Ystävä valkoisissa tennareissa oli apuna. Puskan uusi paikka on nyt kanahäkin takana, vanhan perennapenkin paikalla. Perennat kokivat kesänaikana kuopivan mullistuksen kun kanat mylläsivät kuivuudesta kärsivän penkin muotopuoleksi.

Työmme oli vain yllättävän hidasta. Sydän ei hennonnut häätää kanoja otolliselta matopaikalta eikä lopulta kärsivällisyyskään. Ne palasivat takaisin joka tapauksessa. Mutta kai se rodokin tykkää kanankakasta? Yksikään kanankoipi ei onneksi katkennut lapion heiluessa ja mahdollisesti viimeistä viikkooaan kotkottavat munahotellin asukkaamme saivat matonsa.

Kyllä, päätös on tehty. Yöt viilenevät ja vihreä vähenee. Harkitsimme munahotellin tuunaamista talviasuttavaksi, mutta tuntuisi väärältä pitää ulkoiluun tottuneita eläimiä pienessä tilassa puoli vuotta odottamassa kevättä.

Haikeaksi se silti vetää. Muistuttelen itseäni siitä että parhaan ymmärrykseni mukaan nuo ovat saaneet elää melko hienon, vaikka kanan ikäpotentiaaliin nähden lyhyen elämän. Loppu tulee olemaan huolella valmisteltu eikä liha mene hukkaan. Sama ei päde moneenkaan munintakanaan. Siitä huolimatta, sydän tässä särkyy. Kammottavaa varmaan olisi jos niin ei kävisi.

Monday, September 2, 2013

Keitos


Munareseptien klassikko no. 2. Pinaattikeitto. Kyllä on. Ilman munaa ei ole pinaattikeittoa.



Suosin ruokia joiden valmistusaineet löytyy jotakuinkin kotoa ilman suunnitelmallista kaupassakäyntiä. Tähänkin löytyi pinaatit pihalta ja kaapista maitoa, voita ja jauhoja. Muuta ei juuri tarvita. Käsittämättömän simppeli ruoka.

Mutta kuten monessa muussakin, ei tässäkään kannata turhanpäitten sniiduilla. Voita tulee hyvä nokare, kulutusmaito olisi parasta ja lautaselle ainakin kaksi munanpuolikasta.

Resepti meni jotakuinkin näin.

Pinaattikeitto neljälle (tai kahdelle nälkäiselle)


250 g tuoretta pinaattia
50 g voita
1 dl vehnäjauhoja
1 l maitoa
valkopippuria
suolaa
ripaus muskottipähkinöitä

keitettyjä kananmunia niin monta kuin syöjät haluaa


Keitä pinaatinlehtiä maltillisessa määrässä kiehuvaa vettä pari minuuttia. Valuta vesi pois ja silppua pienemmäksi.

Kattila takaisin levylle ja pohjan lämmetessä ja kuivuessa laita voi sulamaan ja lisää hetikohta jauhot samalla sekoittaen. Lisää tilkka maitoa (jos jaksat lämmittää sen etukäteen, menee helpommin), hämmennä samalla. Koita olla aiheuttamatta paakkuja ja lisää maitoa muutama desi hitaasti, loput huolettomammin.

Tämän jälkeen voit myös lisätä pinaatin ja maustaa keiton. Älä poistu kovin kauaksi kattilasta, keitto vaatii hämmentämistä ettei pala pohjaan. Keitä noin 10 minuuttia, sen pitäisi kiehahtaa.

Soseuta sauvasekoittimella haluamaasi sileyteen ja syö pois!
 

Saturday, August 24, 2013

Kiusanhenki


Murheita munahotellissa. Raili on kyykyttänyt kämppiksiään. Nokkimisjärjestyksen perusteella Vieno ja Impi ovat saaneet tiukemmat niskasiilit, pulska-Hertta pitää puoliaan paremmin.

On sitä ollut olemassa jossakin määrin koko ajan, mutta tilanne paheni kun kaksi viikkoa kestäneet sateet vähensivät ulkoiluja häkin ulkopuolelle. Tai sitten häkin siivoamisaikataulut muuttui ja Raililla meni hermo. Tai ehkä ukkoset stressasivat sitä. Mistä näistä tietää, kanojen sielunelämästä.

Harkitsin jo kirveen teroitusta. Ettei meillä olisi ennen pitkää kaksi kaljua kanaa. Näyttäisi nyt kuitenkin siltä että tilanne on rauhoittunut. Toivottavasti. Häiriökäyttäytymiseen kun ei oikein ole lääkettä.

Jostain luin että ruskeilla Hy-Line kanoilla on useammin käytöshäiriöitä kuin valkoisilla saman rodun edustajilla tai maatiaisroduilla. Huonot tavat opitaan taas jo ihan junioreina jos esimerkiksi ruuasta tai elintilasta muuten on joutunut riitelemään. Nokkimisjärjestyksen hakeminen on ihan normaalia, pitkittynyt kiusaaminen ei ole.. Jäämme seuraamaan tilannetta…. saakeli.

Muuten valtakunnassa kaikki hyvin. Sateet loppuivat, ulkoilua on lisätty, sekä ihmisten että kanojen.

Saturday, August 10, 2013

Uppis


Jotenkin näitä munia on nyt kertynyt... Vaikka on syöty pannukakkua, munakasta, paistettuja munia, keitettyjä munia, majoneesia, piirakoita, lettuja ja mitäkaikkea. Mutta mitä sitten tekisi?

Muistin että Äidin keittokirjahyllyssä on teos joka saattaisi auttaa munaresepteissä kun oma luovuus loppuu kesken. Nimittäin Muna-kirja! Jo hetken harkitsin reseptiä tryffelimunista, mutta yksi ikiaikainen klassikko oli tänään kuitenkin ajankohtaisempi. Lotto kun arvotaan vasta huomenna.


 


Meidän perheessä on yksi valokuvaaja ja se en ole minä.
Teidän täytyy nyt vain kuvitella että annos oli kaunis.

Uppomunat.

Muna-kirjan Michel Roux sanoo että uppikset sopivat niin aamiaiselle, lounaalle kuin illallisellekin. Se on hienosti sanottu. Muistuu mieleen myös toinen hieno lainaus, joka on peräisin tuliaismunista kiittävältä ystävältämme: "sokea apinakin osaisi tehdä näistä uppomunia". Allekirjoitan tämänkin. Tuoreista munista se nyt vaan on helppoa!

Sain tänään kutsun Kälylle syömään pinaatti-katkarapupastaa ja uppikset pääsivät osallistumaan. Oli hyvintä hyvää, kiitokset kokille!

Uppomunia voi kuitenkin laittaa melkein mihin vaan. Yksi lemppareistani on uppikset aamupalalla paahdetun leivän kanssa. Muutama salaatinlehti, sipaus dijon-sinappia tai jos käy onni, hollandaisekastiketta. Se, jos jokin, on sunnuntaieleganssia helpoimmillaan.


Uppomunat Michel Rouxin tapaan

 

Täytä iso kattila noin puolilleen vettä tai niin että vettä on noin 10 cm kerros. Lisää 3 rkl valkoviinietikkaa ja kiehauta. Älä laita veteen suolaa (estää valkuaisen kiinteytymisen).

Riko muna pieneen kulhoon ja valuta se varovasti veteen, kohtaan jossa vesi kuplii (huomautan kyllä tähän väliin että ei saa kuplia kuin kevyesti). Kattila vetää korkeintaan 4 munaa kerralla, mutta jokainen on laitettava veteen erikseen. Anna kypsyä noin 1,5 minuuttia.

Nosta ensimmäinen muna reikäkauhalla vedestä ja tarkista onko muna kypsä painamalla kevyesti munan ulkoreunaa. Jos muna on sopivan kiinteä, nosta se vedestä ja siisti röpöiset reunat veitsellä. Tarjoile heti.

Friday, August 9, 2013

Herkkuja


Pihallemme ilmestyi pari viikkoa sitten kasa hiekkaa. Naapurilla oli kuulemma liikaa. Sitten kasaan ilmestyi traktori ja kärry mutta jo ihan kohta alkoi rojekti. Koska jokaisella itseään kunnioittavalla lähiöpihalla tulee olla hiekkalaatikko.


Tästä ei kyllä kunnia lankea minulle koska en siirtänyt hiekan jyvääkään. Mutta tuli siitä hiekkalaatikoksi silti ihan hieno. (Veljeä ei voi kehua suoraan ettei ylpisty.)

En ehkä itse ole enää, tai vielä, varsinaisessa hiekkalaatikkoiässä ja osannut iloita uudesta mööpelistä kuten veljen lapset, mutta kanat, ne saivat joulun!





Nurmesta kuorittu  maa kuhisi kastematoja. Ehtymätön lierotarjonta! Tai niin ne luulivat. Nyt on herkkulaatikko sinetöity hiekalla.

Että tämmöstä täällä. Elokuun kuumat uutiset tarjosi teille sityfarmari joka on kohta kolmatta viikkoa kipeänä.

Wednesday, July 31, 2013

Munintamölyt



Taas sieltä kuuluu hirveä meteli, munahotellista. Ihan on joka aamuinen juttu!

Kanat munivat yhteen pesään. Eivät siihen, joka niille on pesäksi osoitettu vaan siihen viereen itse muokkaamaansa heinäkerään. Siinä ne käyvät vuorotellen, yleensä ennen aamu yhdeksää. Ja kun yksi kököttää asioillaan, huutaa toinen siinä kopin rampilla kuin syötävä. Luulin ensin että niillä on joku hätänä ja ei ollut yksi tai kaksi aamua kun juoksin yöpaidassa pihan läpi katsomaan ketä tapetaan. Ei ketään, siellä synnytetään.

Luulisi saaliseläimien olevan vain ihan hiljaa.